1920- ja 1930-luvut

k102Nurmijärven vapaaehtoinen palokunta perustetaan; vuodet 1925-1939

Palokunnan perustamisesta Nurmijärvelle keskusteltiin ensimmäisen kerran syksyllä 1924. Kokoon kutsujana oli apteekkari Einari Huikuri. Nurmijärven vapaaehtoinenpalokunta eli V.P.K perustettiin 8. elokuuta 1925. Palokuntaa olivat perustamassa ainakin Einari Huikuri, Frans Salo, Vihtori Penttilä, Aaron Rantanen, Voitto Toivonen, Oskari Peltonen, Paavo Bergström, E. Nevalainen ja Armas Aalto. Heistä kolme oli maanviljelijöitä, yksi oli kauppias ja yksi vaatturi. Vihtori Penttilä oli sähkömestari ja E. Nevalainen kunnalliskodin johtaja.

Einari Huikuri toimi ensimmäisenä puheenjohtajana. Hän oli edellisenä vuonna vuokrannut Albin Koposen vuonna 1899 perustaman Nurmijärven apteekin. Huikuri oli innokas vapaapalokuntamies jo tänne tullessaan. Hän toimikin kolme ensimmäistä vuotta sekä VPK:n puheenjohtajana että päällikkönä aina kuolemaansa 2.11.1928 asti. Nämä tehtävät ovat perinteisesti vapaapalokunnassa eriytetty. Päällikkö vastaa harjoituksista ja hälytystehtävistä, hallituksen puheenjohtaja muusta toiminnasta. Muistamme, että myös Turun VPK:n perustajana oli ollut apteekkari. Sihteerinä toimi Vihtori Penttilä ja varoista huolehtivat Aaron Rantanen ja Voitto Toivonen.

Syyskuussa tilasi palomestari L. Gustafsson palorattaat joihin kuului täydellinen palokalusto, mutta ei ruiskua. VPK sai käyttöönsä Reinikkalan talon kartanoruiskun, jota varten tehtiin hevosvetoinen reki. Kesällä se varustettiin pyörillä. Varoja ryhdyttiin keräämään järjestämällä huvitilaisuuksia. Iltamia varten harjoiteltiin näytelmiä. Pidettiinpä rusettiluistelutkin Nurmijärven jäällä torvisoittokunnan tahdittamana.
Kalustovaja ja torni

Kun oli hankittu palokalusto, oli sille rakennettava palokalustovaja. Palokunnan käynnistyttyä kunta luovutti vuoden 1926 alussa vapaapalokunnan käyttöön tontin ja huomattavan summan rahaa palokalustohuoneen rakentamista varten. Tontti sijaitsi manttaalikunnan omistaman pellon kulmauksessa, maantien ja Krannilaan johtavan tien risteyksessä. Niinpä nykyisen Pratikankujan varrelle, vanhan torin paikalle rakennettiin punainen palokalustovaja torneineen. Urakoitsijana oli Emil Lönnrot. Letkutornin huipulla oli käsin veivattava hälytyssireeni, jonka ääntä säätämällä voitiin ilmoittaa, minkä tien suunnassa palaa. Vajan viereen kaivettiin vuonna 1931 palokaivo. Palokalustoa hoiti pitkään Armas Aalto. Märät letkut ripustettiin käytön jälkeen letkutorniin kuivumaan.

Turvallisuudesta huolehtimassa

Kirkonkyläläisen Sakari Peltosen, s. 1918 isä Oskari ja vanhempi veli Olavi tai Olli kuten häntä kutsuttiin, olivat  mukana vapaapalokunnassa. Sakari Peltonen toimi toisen maailman sodan jälkeen Nurmijärvellä ensin poliisina ja sen jälkeen palopäällikkönä kunnes siirtyi vakuutusalalle. Hän muistaa vuoden 1926 suuret kirkolliset laulujuhlat, joilla palokuntalaisia oli valkoisissa, pellavaisissa univormuissaan huolehtimassa turvallisuudesta ja järjestyksestä. He seisoivat kellotapulin luokse rakennetun esiintymislavan tuntumassa hyvin esillä, paraatiasuissaan.

Viljo Penttilä muisteli kyseessä olleen elojuhlien, joille osallistui paljon vieraita Nurmijärven ulkopuoleltakin. Vieraita oli majoittuneina koteihin eri puolilla kylää. Palokunta piti kalustovajaa tukikohtana, josta ”uniformuissaan” lähtivät kiertämään kylää. Juhlien aikana myös kalustovaja vihittiin käyttöönsä.

Palomiesten asuun kuului kiiltävä nahkainen kypärä, paksu vyö ja siinä koukku välineiden kantoa varten. Peltonen arvelee palokuntalaisten olleen mukana paitsi auttamassa järjestelyissä myös tekemässä aatettaan tunnetuksi. Kysymys oli siis yhteistyösopimuksesta, kuten nykyään on tapana sanoa.

Vapaussodan jälkeen oli vähänkin sotilaallista koulutusta saaneilla miehillä kysyntää myös palokuntien organisoimisessa. Toiminnassa oli paljon äkseerausta, vähemmän varsinaisten palotaitojen harjoittelua. Peltonen muistaa tapauksen, jossa ryhmä tällaisessa sulkeisharjoituksessa lähestyi puuaitaa ja hermostunut ryhmän johtaja ei muistanut pysäytyskäskyä. Ryhmä marssi läpi aidan, jolloin johtaja huudahti, että ”p-le, pysähtykää”.

Nimi muutettiin Keskus V.P.K:ksi

Kalustovaja vakiinnutti palokunnan toimintaa, joka pian laajeni muihinkin kyliin. Kyläosastojen perustamisen myötä nähtiin aiheelliseksi muuttaa palokunnan nimi 11.1.1928 Nurmijärven Keskus V.P.K:ksi. Alaosastoja perustettiin Klaukkalan, Palojoen, Perttulan, Nukarin, Nummenpään, Lepsämän, Korven ja Uudenkylän kyliin. Uudenkylän VPK ei liittynyt Keskus V.P.K: hon. Osastoilla oli omat päälliköt ja johtokunnat. Keskus VPK:n hallintoon ne osallistuivat edustajiston kautta. Edustajisto kokoontui muutaman kerran vuodessa. ’Hallintoon’ valittiin palokunnan kevätkokouksessa vuonna 1928 V. Toivonen, V. Penttilä, A. Rantanen, E. Nevalainen sekä varajäseninä V. Sairanen ja V. Linnavuori. Lisäksi palokunnan päällikkö ja kunnanvaltuuston edustaja kuuluivat ”hallintoon”, millä lienee tarkoitettu hallitusta.

Kyläosastot toimivat melko itsenäisinä. Niillä oli omat harjoituksensa ja ne antoivat sammutusnäytöksiä. Osastot järjestivät omaa varainhankintaa, muun muassa iltamia. Huvitilaisuuksia järjestettiin jo palokunnan alkuvuosina. Tarkoitus lienee varainhankinnan ohella ollut myös järjestää sekä omalle että kylänväelle huvittelutilaisuuksia. Huvipaikkoina olivat ainakin Ahjola ja työväentalo Kirkonkylässä sekä seurantalo Perttulassa.

Huikurin seuraajaksi vapaapalokunnan päälliköksi valittiin eläinlääkäri S. Heino. Kyläosastoilla oli omat päällikkönsä: Vuonna 1928 toimivat päällikköinä Kirkonkylässä Urho Rantanen ja Vihtori Penttilä, Palojoella K. Palonen, Nukarilla E. Weckström, Perttulassa J. Gustafson ja Klaukkalassa V. Sairanen. Toimivia jäseniä oli vuosikertomuksen mukaan Keskus-VPK:ssa yhteensä 269 ja kannatusjäseniä 49. Pari vuotta myöhemmin jäseniä oli yhteensä jo yhtä vailla 300. Suurimmat osastot olivat Kirkonkylä (96), Klaukkala (51) ja Korpi (41). Pienimmässä Lepsämän osastossa oli 15 jäsentä. Kannatusjäsenten määrä oli noussut lähes sataan.

Letukka ensimmäinen paloauto

Ensimmäinen paloauto, vuonna 1928 hankittu Chevrolet eli tutummin Letukka tai Leena vastasi mielikuvaa vanhoista paloautoista: avo-ohjaamo, palomiehet istumassa auton sivuilla selät vastakkain, puupuolat vanteissa. Puolitoistatonnia painanut Letukka ostettiin Nurmijärven Auto- ja Ajokalustopajalta, ja se maksoi ilman palokalustoa 43 000 markkaa, mikä nykyarvossa olisi 65 400 markkaa eli 11 000 euroa. Nykyisiin höökeihin verrattuna yllättää ensin auton pienuus. Omana aikanaan se oli kuitenkin huomattava parannus.

Oma paloauto otettiin toiminnassa monella tavalla huomioon: hankittiin 10 kappaletta ”överhaalaria”, järjestettiin auton miehistölle korpraalikurssit ja miehistö antoi palokunnan syysjuhlissa Perttulassa sammutusnäytöksen. Osastot harjoittelivat paitsi itsekseen myös yhdessä jopa seitsemän, kahdeksan kertaa vuodessa.

Kaluston suhteen tapahtui muutakin merkittävää kehitystä 1920-luvun lopulla. Esimerkiksi paloletkut ja liittimet järjestettiin eri kyläosastoissa yhtenäisiksi. Ilmeisesti sitä ennen kylissä oli erilaista kalustoa, jota ei kyennyt käyttämään yhdessä. Normaaliliittimet vahvistettiin maassa vasta vuonna 1934. Ensimmäinen moottoriruisku hankittiin vuonna 1931. Se oli Kulmalan konepajan valmistama Esa 3-merkkinen, jossa käytettiin saksalaista Breuerin moottoria. Helsingin palopäällikkö Vasenius kävi tarkastamassa VPK:n toimintaa. Alkuvuosien lahjoittajia olivat muun muassa kunta, manttaalikunta ja Itä-Uudenmaan paloapuyhdistys. Kunnan tuki oli 10 000 markkaa eli nykyarvossa 2 560 euroa.

Palomiehiä koulutettiin oman palokunnan harjoitusten lisäksi palopäällystökoulussa. Sen toimintaa ryhdyttiin rahoittamaan vakuutusmaksuihin liitetyllä palosuojelumaksulla. Palosuojelurahasto tuli olemaan merkittävä palotoimen rahoittaja. Se asetti edellytykseksi, että sammutus- tai pelastustoimintaan apua annettaessa ei saa vaatia korvausta.

Paloissa menetettiin kolme ihmishenkeä vuonna 1928

Hälytystehtävien määrästä tai laadusta ei VPK:n toiminnan alkuajoilta ole säilynyt kovin paljon tietoa. Viljo Penttilä muisti VPK:n ensimmäisen palohälytyksen olleen Reinikkalan kuivatusriihen palon. Palokalusto vietiin palopaikalle Ylisorvan hevosella. Vuonna 1928 kirjattiin kymmenen hälytystä, joista kahdeksassa myös sammutettiin paloa. Kahdessa tapauksessa palo oli saatu sammumaan jo ennen palokunnan tuloa paikalle. Ihmishenkiä oli paloissa menetetty kolme ja eläimiä 56.

Palojen joukossa oli tuona vuonna kunnalliskodin ja Perttulan sahat. Muutoin palot olivat yksityistalouksissa, siis lähinnä maatiloilla. Omaisuutta arvioitiin tuona vuonna tulipaloissa menetetyn nykyarvossa laskien miljoonan markan eli 160 000 euron edestä.

Vuonna 1930 paloja oli huomattavasti vähemmän ja tuhot 40 000 markkaa eli neljännes vuoden 1928 summasta. Tulipalojen määrä luonnollisesti vaihteli vuosittain jonkun verran. Vuonna 1930 oli kuitenkin niin paljon edellisiä vuosia vähemmän tulipaloja ja niissä tuhoja, että siinä näkyi järjestyneen palokunnan toiminnan alkaminen. Näyttää siltä, että palokunta oli jo muutaman toimintavuoden aikana kyennyt ennakkoon merkittävästi parantamaan paloturvallisuutta. Kolme rakennusta paloi tuona vuonna kokonaan: Maisin sauna Palojoella, Kirkkarin päärakennus Kirkonkylässä ja Kumpulaisen riihi Siippoossa. Hälytystehtäviä saattoi joinakin vuosina olla enemmänkin, jopa 30-50 lähtöä vuosittain. 1950-luvulle asti tehtävät olivat pääasiassa tulipalojen sammutuksia.
Hiljainen kausi alkaa 1930-luvulla

1930-luvulla vapaapalokunnan suosio alkoi laskea. Sen paikan otti ainakin osaksi ulkoisen uhan noustessa virinnyt suojeluskunta, jonka tarmokkaana aluepäällikkönä 1930-luvulla toimi Matti Tähtinen. Keskus-VPK: n toiminnan viitisentoista vuotta kestävä hiljainen aika alkoi, kun ilmeisesti harrastuksen ja toiminnan vähäisyyden vuoksi kalusto luovutettiin 8.4.1934 kunnalle. Palovarikko muutettiin vielä samana vuonna lämmitettäväksi tilaksi.

Nurmijärven ensimmäinen palolain mukainen palolautakunta nimitettiin vuonna 1933. Siihen kuuluivat muun muassa kirkonkyläläiset, ja vapaapalokuntalaiset Armas Aalto ja Voitto Toivonen sekä kunnankirjuri Kaarlo Ekroth. Kunnan palopäällikköinä toimivat oman toimensa ohella kauppias Paavo Bergström, ylikonstaapelit Tarmo Selinheimo ja Martti Dunderfeldt sekä rakennusmestari Niilo Laine kunnes vakinainen palopäällikkö Sakari Peltonen aloitti vuoden 1950 alussa.

Tilalle tulivat 1930-luvulla suuremmat asiat. Ensin maailmantalouden syvä lama lannisti ihmisiä ja pian sodanuhka alkoi nostaa päätään, vaikka sodasta ei puhuttukaan. Suojeluskunnissa harjoiteltiin sotataitoja. Valmistauduttiin sotaan. Hitlerin Saksa esitti vaatimuksiaan ja otti sen mitä halusi, vaikka Münchenissä vuonna 1932 luvattiin ”rauha meidän ajaksemme”.

Keskus-VPK:n historian hiljainen aika kesti 1940-luvun lopulle asti. Sen kestoon vaikutti myös sota-aika, jolloin vapaapalokuntaikäiset miehet olivat rintamalla. Kunta ja jossain määrin puolustusvoimat organisoivat kotirintaman pelastustöitä. Osa vapaapalokuntalaisista oli mukana palosuojelutehtävissä ja VPK:n Letukkakin oli valmiudessa. VPK:n päällikköinä toimivat vielä vuoteen 1936 asti Kaarlo Ekroth ja vuosina 1936 –1941 Paavo Bergström. Monesti ei voinut vetää tarkkaa rajaa, mikä oli kunnan palokunnan ja mikä vapaapalokunnan toimintaa.

Talvisodan aattona, 19. marraskuuta 1939 päätettiin Perttulaan kyläläisten kokouksessa perustaa vapaapalokunta. Rajamäen tehdaspalokunta oli saanut ensimmäisen paloautonsa muutamaa vuotta aikaisemmin.