1960- ja 1970-luvut

Palokunnat kilpailivat

Palokuntien väliset kilpailut lähipaikkakuntien kesken olivat hyvin suosittuja. Mukana oli palokuntia muun muassa Keravalta, Tuusulasta, Saviolta ja Nurmijärveltä. Taitoja ja kuntoa kokeiltiin sankoruiskuilla ja letkujen selvityksellä. Reino Vainio muistelee, että ”ei me vissiin koskaan voitettu, mutta mukana oltiin. Tuusula oli varakas, ja niillä oli paljon poikia ja hyvät vehkeet. Ne järjesti tansseja ja saivat siitä rahaa. Niillä oli uusi auto, me kuljettiin vanhalla Votilla. Joskus lähdettiin leiriltä tulipaloonkin.” Tuusulan VPK:n tanssipaikka, Letku toimi sampona, jonka avulla palokunnan kalusto oli 1960- luvun lopulla aivan huippuluokkaa koko maassa.

Eräs ’väärä tuomio’ kalustokilpailusta on vieläkin 50 vuotta myöhemmin miesten mielessä. Tuusulan palopäällikkö Viktor Wissén toimi silloin kilpailun johtajana. Nurmijärven pojilta oli kilpailu mennyt kerrankin oikein hyvin, ja he olivat mielestään voittajia. Wissén julisti tulokset, Kerava tai Järvenpää voitti. Se harmittaa vieläkin. Leiritoiminta ei ole vapaapalokunnasta loppunut, sillä edelleen käydään Rusutjärvellä, mutta myös Padasjoella ja Sääksissä.

Tansseilla rahaa ja ajanvietettä

Myös Nurmijärvellä keksittiin tanssien järjestäminen rahanhankkimiskeinoksi, koska tanssit olivat kovassa suosiossa. Sodan kauhujen jälkeen ja taloudellisen pulan vallitessa kaivattiin iloista ajanvietettä, eikä televisiota vielä ollut. Tansseja ei kuitenkaan ollut kysyntään nähden riittävästi. Niinpä Keskus-VPK lähti sekin huvitoimintaan. Kaipaisen automaalaamolla tehtiin suuria mainoksia, joita jaettiin paloautolla ympäri pitäjää. Kerran oli otsikkona ”Railakkaat ryminät Ahjolassa”. Mainos kuulosti tehokkaalta, mutta pitäjän pitkäaikainen kirkkoherra, hengellinen ja henkinen isä Kosti Kankainen ei pitänyt näin rempseästä mainoksesta. ”Kankainen otti itseensä ja tuomitsi sen saarnassaankin viitaten vielä ajallisesti läheisiin sota-ajan kärsimyksiin.”

Lippukauppa kävi hyvin ja rahaa kertyi palokunnan kassaan. Joskus saattoi osasta lippuja jäädä huviverokin tilittämättä. Ajateltiin, että jäävät nekin varat palokunnan käyttöön. Soittamassa kävivät myös pitäjän yhteiset pelimannit.

Tansseja järjestettiin kirkonkylän suojeluskuntatalon Ahjolan ohella Vihdin Puistolassa ja Kytäjän Maapirtillä, jonka Kytäjän kartano oli antanut ilmaiseksi heidän käyttöönsä. Kerran muistetaan Ahjolassa olleen tansseissa 360 henkeä, toista sataa enemmän kuin oli sallittua. Silloin pelättiin lattian pettävän.

”Lentävät” eli liikkuva poliisi kävi aika ajoin tarkastamassa huvipaikoilla, että kaikki sujui hyvin ja että huviverot maksettiin. Rauno Dunderfeldt, jonka isä oli siihen aikaan kylän poliisina, kertoo olleensa jälleen myymässä lippuja lentävien ajaessa pihaan. Järjestystä valvomassa ollut Dundra, kylän poliisi Martti Dunderfeldt siirsi poikansa syrjään ja istui lipun myyjäksi. Poliisit tervehtivät pöydän yli toisiaan, vaihtoivat kuulumisia ja lentävät lähtivät jatkamaan matkaansa. ”Kaikki olivat silloin VPK:n asialla”, toteaa Rauno nyt. Kerran jo sovittu orkesteri jätti saapumatta, tilalle saatiin vain yksi trumpetisti, joka sitten veti yksin neljä tuntia. 1950-luvulla tehtiin tansseilla hyvin rahaa.

Letukka sai hytin

Kun kunnan vanha hööki, Ford Sussex (Susset), peruskorjattiin, sai VPK siitä hytin avomalliseen Letukkaansa. Matti Valajärvi ja Yrjö Itäluoto tekivät kunnostuksessa ison työn. Nummelan navetan palossa Metsäkylässä vuonna 1950 oli kunnan Sussex valmis, mutta Letukka vielä avomallinen.13 Letukassa ei ollut muuta hälytyslaitetta, kuin lavalla veivattava palosireeni. Kirkonkylässä palosireeni oli ensin Heikkarin kunnantalolla, sen jälkeen puisen paloaseman tornissa ja myöhemmin pörssitalon eli paloaseman katolla. Heikkarin talo sijaitsi nykyisen kunnanviraston kohdalla. Vanha paloasema tai kalustovaja sijaitsi Kirkonkylän entisen torin paikkeilla. Pörssitaloksi sanottu rakennus on edelleen olemassa Pratikankujan varrella, Nurmijärven yhteiskoulun vieressä. Ensimmäinen täysin katettu paloauto oli Suomessa otettu käyttöön vuonna 1934. Matti Valajärvi oli VPK:n sodan jälkeisen ajan peruskiviä. Hän toimi välillä puheenjohtajana ja koko ajan oli huolehtimassa kalustosta ja tekemässä muuta tukityötä. Siviilityössä hän toimi Nurmijärven Kaupassa kuorma- auton kuljettajana sekä sähkölaitoksen korjaamolla vastaavana, nyt jo eläkkeellä. Tärkeitä henkilöitä oli toki muitakin: Vihtorin veli Viljo Penttilä touhusi työkseen radioiden ja äänentoistolaitteiden kanssa, mutta oli myös pitkän aikaa tärkeä henkilö VPK:ssa. Mainittakoon myös Kosti Jousi ja Rainer Sorvari ja edelleen Frans Salo, monipuolinen kunnallisvaikuttaja.

Kuka ajoi?

Palokuntien kesken syntyi välillä tiukkaakin kilpailua, kuka ehtii ensimmäisenä palopaikalle. Palokunnan nuorten miesten kesken oli puolestaan kilpailua siitä, kuka pääsee ajamaan palopaikalle. Kun näki poikien kiirehtivän asemalle hälytyksen tullessa, saattoi luulla kiireen johtuvan halusta päästä pian sammuttamaan tulipaloa. Olihan siinä varmaan sitäkin, mutta syynä kiireeseen oli myös halu päästä ajamaan paloautoa. Eikä siinä kysytty, kenellä on ajokortti. Usein se oli Ilpo Airila, joka kortin puutteesta huolimatta myös osasi ajaa hyvin ja lujaa. Kortin puute johtui nuoresta iästä. Ilpo ajoi myöhemmin itsekin rallia tai istui toisen kuljettajan kartturina. Ammatikseen hän löysi, kuinka muuten olisikaan voinut käydä, automyyjän tehtävän.

Kerran Ilpo taas ajoi. Oltiin menossa Raalan tietä Korvenniittuun metsäpaloa sammuttamaan. Ilpo näki peilistä, että Dunderfeldt lähti Nassella perään, mutta ”en päästänyt ohi”. Kun oli käännytty kapealle Korvenniituntielle, vaihdettiin lennossa kuskia. Perillä Dundra kysyi, ”kuka ajoi?”. Sitä ei kerrottu, mutta myöhemmin Dundra sanoi Ilpolle, että ”tiedän, että sinä ajoit”. Hän oli kotonakin sanonut pojalleen Raunolle, aktiiviselle vapaapalokuntalaiselle, että ”taas se Ilpo ajoi”.

Välillä ajettiin takaisinkin täysillä. Erään kerran oli ajettu Klaukkalaan omakotitaloa sammuttamaan. Liukasta Hongisojantietä mentiin täysillä, perillä talo ehti palaa, kuten siihen aikaan usein kävi. Takaisin tultiin Perttulan kautta, ja nyt ei pysytty tiellä, auto meni monta kymmentä metriä tieltä hankeen. Taas oli Dundra ensimmäisenä paikalla. Rauno Dunderfeldt oli poliisin poikana välillä kiusallisessa välikädessä. Hän muistelee, että kotona ei palokunnan ajoista tai muista asioista juuri puhuttu. ”Isä saattoi joskus jonkun lauseen sanoa, mutta sen enempää ne eivät olleet esillä.” Dundra tunnettiin reiluna poliisimiehenä, jolla oli luonnostaan auktoriteettia.

Kun Ahjolassa pidettiin urheiluseura Nurmijärven Jukolaisten vuosikokousta, tuli talossa asunut Anna-Liisa Tossavainen ovelta ilmoittamaan, että ”Anteeksi, Raiva palaa!”. Kokous keskeytettiin siihen ja lähdettiin Raivaan. Raivan palo on yksi 50-luvulta mieliin jääneitä tapahtumia. Lunta oli paljon ja Luhtajoki jäässä. Pumppu vietiin ahkiolla joen rantaan ja Vainion Reino alkoi palokirveellä tehdä 60 cm jäähän avantoa. Eihän siitä mitään tullut.

Suuria tulipaloja 1950-luvulla olivat ainakin Nopon tiilitehtaan palot, Kiljavan suuri metsäpalo ja Nurmijärven yhteiskoulun asuntolan Nunnalan palo.

Nummelan navetan palo

Nummelan navetan palon Klaukkalan Metsäkylässä talvella 1951 muistavat monet metsäkyläläiset ja paloa sammuttamassa olleet Kirkonkylänkin palomiehet. Ei vähiten siksi, että sen seurauksena perustettiin Klaukkalan Metsäkylän VPK. Samana iltana vietettiin kunnan työntekijöiden pikkujoulua, mikä oli jo etu VPK:lle. Varmemmaksi vakuudeksi pojat päättivät ajaa vanhan kirkkotien ja sen alkupäässä olevan talvikelillä liukkaan Viirinmuurin mäen kautta. Siitä vielä selvittiin, mutta pari kilometriä myöhemmin ajettiin lumisella tiellä ojaan. Silti oltiin ensimmäisenä palopaikalla. Nummelan talo sijaitsee Metsäkylässä koulun lähellä, Järventaustantien ja Mäntysalontien risteyksessä. Vesi otettiin koulun alapuolelta Pakalenin lammesta, johon tehtiin avanto. ”Kun kunnan Sussetti ehti Palojoen kautta ajettuaan paikalle meillä tuli jo vesi.”

Nummelan palossa tapahtui myös yksi harvoja Keskus- VPK:n palomiehille sammutustöissä sattuneita onnettomuuksia. Kolme miestä putosi 6-7 metriä syvään rehusiiloon. Heidät pelastettiin köyden avulla välikaton kautta ennen sen romahtamista. Yksi miehistä, Yrjö Itäluoto joutui olemaan sairaalassa yli puoli vuotta.

Reino Vainiolle palo jäi mieleen, sillä hänet erotettiin joksikin aikaa ’ruman sanan sanomisen’ vuoksi. ”Siellä oli paljon väkeä ja käskyt eivät välttämättä menneet perille. Palon keskeltä huudettiin, että ’jakoliitin kiinni’. Liittimellä ei kai ollut vahtia ja lähellä ollut miesjoukko vain jutteli keskenään, kuten palopaikoilla ainakin sivullisilla usein on tapana. Juoksin paikalle ja taisin matkalla huutaa ruman sanan”, muistelee Vainio.

Anttilan puimaladon ja Nummelan navetan palojen jälkeen pidettiin 21. helmikuuta 1951 Klaukkalan Metsäkylän VPK:n perustava kokous. Viljo Penttilä ja ’Valo’ Heikkilä olivat Kirkonkylästä kertomassa palokunta-asioista ja ehdottivat kyläosastoa, mutta metsäkyläläiset päättivät perustaa oman palokunnan. Metsäkylän VPK: n ensimmäinen auto rahoitettiin puoliksi keräyksellä ja lainalla. Oma talo sille valmistui vuonna 1961. VPK:n talon vihkiäisjuhlassa puhui maaherra Väinö Meltti.

Nummenpään VPK puolestaan lakkautettiin vuonna 1966 ja sen varat, 210 markkaa lahjoitettiin raittiusseurantalon kunnossapitoon. ”Palokalusto jäi kylään, mutta kalustovaja päätettiin hävittää.”

”Keskus tiesi, missä palaa”

VPK-laisista tuntui, että kunnan puolivakinainen yritti joskus lähteä salaa, sillä ei ollut ammattilaisille kunniaksi, jos vapaapalokuntalaiset ehtivät ensin tai olivat nopeampia. Hälytyssireeni kyllä soi, mutta ilmoitusta VPK: n pojille ei kuulunut. Ennen puhelimen automaattikeskuksia löytyi siihenkin ratkaisu: soitettiin tutulle keskusneidille puhelinkeskukseen ja saatiin tietää, missä palaa. Se oli kuin kotimaisissa elokuvissa, esimerkiksi Nurmijärven Kirkonkylässä kuvatussa Hilmanpäivissä, joissa puhelinkeskuksella –ja palokunnalla – on keskeinen rooli kylän ja kyläläisten asioita selviteltäessä.

Kirkkotien Kirkonkylän puoleisessa päässä oleva jyrkkä Viirinmuurin mäki muistuttaa myös Simonsbergin tulipalosta, johon mentäessä loppui paloautosta polttoaine juuri tuossa mäessä. Matkaa jatkettiin, kunhan taksi oli tuonut lisää bensaa.

Nopon tiilitehtaan paloon liittyy jälkinäytös, jonka salaisuus saattaa joillekin paljastua vasta tässä: Kaksi VPK: n miestä oli suorittamassa tiilitehtaalla jälkivartiointia ja -sammutusta. Rakennuksen toisella reunalla puolestaan kunnan miehet olivat tekemässä tutkimuksiaan. Kuinka ollakaan ylhäältä virtasi tarkalla suuntauksella vettä heidän päälleen. ”He eivät vieläkään tiedä, että heidän kastumisensa oli meidän ansiotamme”, muistelevat Heikki ja Reino nyt yli 40 vuotta myöhemmin.

Kiljavan metsäpalossa oli useita pesäkkeitä ja se uhkasi jopa Kiljavan sairaalaa ja ammattiyhdistysopistoakin. Vapaapalokuntalaisille tuli pitkiä komennuksia ja tiukkoja tilanteita. Sellainen oli ajo läpi tulirintaman pelastamaan paloalueen toisella puolella tien päässä sijainnutta omakotitaloa. Polttoainetankki peitettiin märillä haalareilla syttymisen estämiseksi. Ilpo taas ajoi. Talo saatiin pelastettua, vaikka maasto ympärillä paloikin. Vakuutusyhtiö muisti jälkeen päin vapaapalokuntaa.

Höyryveturien kipinät sytyttivät usein palonalkuja Hangon radan varrella. Röykässä Kassakummun Vierikan palossa Heikki Bergström oli sammutustyössä yhtä mittaa 20 tuntia. Myös koneet kävivät pitkään. Pumppujen moottoreita ei voinut sammuttaa, koska niitä ei kuumina saanut uudelleen käymään. Niinpä moottorit kävivät tulikuumina ja ne tankattiin ”lennossa”.

Lopentien synkkää historiaa on neljän ihmisen palaminen henkilöautoon kolarin jälkitilanteessa. Oli raskas hetki nostaa pienen lapsen palanut ruumis auton jäänteistä. Onnettomuudessa menehtyneen helsinkiläisperheen kesähuvila sijaitsi Vihtijärven rannalla.

Paloauto on palokunnan näkyvin ja kuuluvin osa

Keskus-VPK:n ensimmäinen auto oli Chevrolet eli Letukka eli Leena. Olympiavuonna 1952 Letukan aika alkoi olla ohi. Sen tilalle hankittiin Suomen Huollosta käytetty Fordson Vot ja Letukka luovutettiin kunnalle. Afrikan sodassa ollut, ”Rommeliksi” kutsuttu Votti kunnostettiin talkoilla paloautoksi. Vottiin saatiin kunnalta 650 litran vesitankki, jonka Matti Valajärvi ja Kosti Jousi asensivat auton lavalle. Votin historia ulottuu Afrikkaan toisen maailmasodan taisteluihin, se kun ostettiin liittoutuneiden sotakaluston ylijäämävarastosta. Painava 175-kiloinen Breuer-ruisku kannettiin miehissä autolta veden ääreen kunnes seppä Kosti Jousi ja Matti Valajärvi tekivät sen alle kärryn. Tuo Breuer on edelleen VPK:n hallussa ja vuonna 1985 peruskorjattuna ja sijoitettuna palokunnan kerhotilaan. Entisöintityössä kertyi tunteja 175, mistä voi päätellä, että tehtiin hyvää jälkeä. Myöhemmin sen tilalle hankittiin kevyempi, edelleen käyttökunnossa oleva Esa 20-moottoriruisku. Kärryä käyttivät kilpailujoukkueet vielä 1970-luvulla.

Votin tilalle ostettiin vuonna 1959 nelivetoinen Willys, jonka takaosassa oli kangaskate. Autoa pidettiin erittäin vaikeana ajaa. Ohjaus oli niin aliohjautuva, että ”piti ensin kiertää kaksi kierrosta rattia, ennen kuin mitään tapahtui”. Niinpä joskus mentiin ojanpohjien kautta. Varustukseen kuului muun muassa Votista siirretyt irtoruisku Esa 20, runko- ja työletkuja, suihkuputki- ja raivauskalustoa sekä seitsemän hengen miehistövarustukset. Maryliniksi kutsuttu Willys joutui toiminnan vilkastuessa koville ja pian sekin haluttiin vaihtaa uuteen.

1960-luvun puolivälissä haikailtiin vähän isompaa ja tilavampaa maastopaloautoa. Esillä oli kolme merkkiä: Ford, Volvo ja Rover, joista Matti Valajärvi valtuutettiin ottamaan enemmän selvää. Uuden auton valinta ei sitten lopulta näihin merkkeihin kohdistunutkaan, vaan vanha Willys vaihdettiin vuonna 1966 Fargo W300 – autoon. Auton hankkimisen mahdollisti saatu valtion avustus ja Willyksen myynnistä saadut rahat sekä kunnan takaus 25 000 markan lainalle.

Vanha palokalustovaja purettiin ja VPK:nkin kalusto siirrettiin vuonna 1965 läheiselle kunnan paloasemalle, pörssitaloksi kutsuttuun rakennukseen.

Sekin varustettiin letkutornilla ja näytti kyllä paloasemalta, mutta kovin suuri se ei ollut. Aikanaan sitä kutsuttiin läänin surkeimmaksi paloasemaksi, kun uutta asemaa odotettiin vuodesta toiseen. Paloautojenkin mittojen kasvaessa tulivat tallin seinät vastaan. Saman katon alle siirtyminen johti samalla myös yhteisten harjoitusten pitämiseen kunnan puolivakinaisen kanssa. Samassa talossa olivat kunnankirjasto ja hammaslääkärin vastaanotto.

Sammuttamaan myös rakennuksiin sisälle

Kun sammutustapaa 1960-luvulla muutettiin, oli päästävä sammuttamaan myös rakennuksiin sisälle. ’Savusukeltamisesta’ tuli tärkeä osa palokunnan toimintaa. Sitä varten oli hankittava kallista kalustoa ja koulutusta. Edelleen savusukellus on keskeinen harjoituskohde. Vuonna 1964 hankittiin Keskus-VPK:lle ensimmäiset paineilmalaitteet savusukelluksia varten. Seuraavina vuosina niitä hankittiin lisää sitä mukaan kun varat antoivat myöten. Niiden käyttö oli tulevina vuosina lukuisten harjoitusten aiheena. Tavoitteena oli myös hankkia lisää kunnon henkilökohtaisia varusteita puvuista alkaen. Kymmenen vuoden kuluttua paineilmalaitteita oli jo yhdeksän kappaletta.

Willys vaihdettiin siis vuonna 1966 Fargo W300–autoon. Kausalan Kiitokori oli rakentanut sen esittelyautoksi. Varustukseen kuului muun muassa Paltorin uusinta tekniikkaa edustava nokkapumppu, 500 litran vesisäiliö, valonheittimet irtojaloilla, paineilmalaite varapulloilla sekä raivaus- ja letkukalustoa. Lisäkalustoa saatiin Willyksestä siirtämällä.

Fargon hankinnassa auttoivat monet yritykset sekä automyyjänä toiminut palokunta-aktivisti Ilpo Airila. Uutta autoa pidettiin välttämättömänä, jotta kyetään täyttämään sopimuspalokunnalle kuuluvat velvoitteet. Samoihin aikoihin Perttulan VPK sai oman auton, nelivetoisen Bedfordin.

Surulliset mutkat

Keskus-VPK:n Fargo romuttui pahoin Perttulan tiellä, niin kutsutuissa Iivarin mutkissa 16. marraskuuta 1968 tapahtuneessa onnettomuudessa matkalla hälytystehtävään. Iivarin mutkien onnettomuus syksyllä 1968 on surullinen luku Nurmijärven palokuntien historiassa. Onnettomuudessa kuoli kaksi nuorta palomiestä, Antti Linnanahde, (s 1947) ja Teijo Ahjokivi, (s. 1950). Kahdeksan autossa ollutta henkilöä loukkaantui. Vajaa kymmenen vuotta myöhemmin samoissa mutkissa ajoi tieltä ja pyörähti katon kautta ympäri kunnan paloauto, mutta henkilövahinkoja ei siinä sattunut. Parikymmentä vuotta myöhemmin nuo mutkat ohitti uusi Perttulantie.

Omin voimin suunniteltu hööki

Fargo W 300:n tilalle hankittiin Fargo D 500:n alusta, jolle rakennettiin ensimmäinen täysin omin voimin suunniteltu hööki. ”Aluksi tehtiin tarkka suunnitelma tilan käytöstä ja kalustotarpeesta. Laskettiin, kuinka paljon eri laitteet ja varusteet veisivät tilaa ja painaisivat, paljonko miehistö tarvitsee tilaa ja kuinka suureen vesisäiliöön kantavuus riittää.

Otettiin selvää, minkälaisia ovia ynnä muita osia olisi saatavilla”, kertoo hankkeessa tiiviisti mukana ollut Kyösti Porthan. Hän oli vahvasti mukana toteuttamassa VPK:n viimeksi hankkimia kolmea autoa ja hänen nimensä oli usein tuntimäärälistojen kärjessä.

Fargo D 500 rakennettiin Riihimäen Autokoritehtaalla. Se oli ainoa, joka oli valmis toteuttamaan kaikki nurmijärveläisten suunnitelmaan kuuluneet ratkaisut. Auton varustukseen kuului nokkapumppu, 2500 litran vesisäiliö, 80 litran vaahtonestesäiliö, vaahtosinko, 500 watin generaattori, valonheitin, Esa 20 –pumppu, vesipostikalusto, kaksi moottorisahaa, sarjatikkaat, 16.5 metrin vetotikkaat, neljät paineilmalaitteet, kaksi jauhesammutinta, letku- ja suihkuputkikalusto, sammutusvarustus kahdeksalle palomiehelle sekä lisäksi pienempää varustusta.

Fargon uusi ja melko täydellinen varustus lisäsi palokuntalaisten intoa kouluttautua entistä vaativampiin tehtäviin. Koulutuksen tavoitteellisuutta lisäsi neljännesvuosittaiset harjoitusohjelmat, joihin merkittiin harjoitusten aihe, paikka ja vetäjä. Siinä vaiheessa ryhdyttiin pitämään vuosittain harjoitusviikonloppuja palontorjuntaliiton harjoitusalueella Padasjoella.

Porthan sanoo Fargon olevan ”ensimmäisen ja ilmeisesti myös viimeisen meidän oma suunnittelemamme hööki”. ”VPK saa nykyään vakinaisen palokunnan käytöstä poistettuja autoja.” Fargo on nykyään täysin kunnostettuna museoautorekisterissä. Auto entisöitiin talkoilla vuonna 1994 Tuomas Vaulaston verstaalla. Varsin paljon työtä tehtiin, mistä kertoo jälleen talkootuntien määrät: Tuomas Vaulasto 430, Kari Uosukainen 277 ja Jukka Louna 126 tuntia olivat listan kärjessä, mutta moni muukin osallistui työhön. Moottorin täydellisen peruskorjauksen teki Martti Leinonen, hänkin vapaapalokuntalainen 1950-luvulta. Nokkapumpun kunnosti Tuomas Vaulasto.

Kevyt pelastusauto ja Lumihiutale

Merkittävänä parannuksena koko Nurmijärven pelastustoimessa voidaan pitää päätöstä hankkia 1970-luvun alussa VPK:lle ensimmäisenä Helsingin ulkopuolella hyvin varustettu kevyt pelastuspalveluauto Mercedes Benz 508D. Myös se valmistettiin Riihimäen Autokoritehtaalla. Auton varustus edesauttoi pelastustoimia esimerkiksi liikenneonnettomuuksissa, sillä niiden merkitys Nurmijärven palokuntien tehtäväkuvassa alkoi voimistua.

Pelastusauton varustus oli ajanmukainen: nokkavintturi 3.6 tn, vaijeritalja 2.5 tn, polttoleikkaava hitsauslaite, moottorisaha, laikkaleikkuri, hydraulinen pelastus- ja raivauslaite, generaattori 7.5 Kva, valonheitin 2000 W, uppopumppu, irtoruisku Esa 30, kaksi jauhesammutinta, savutuuletin, kaasumittari Dräger, Davy-pelastusvaljaat, hengitys- ja hapenantolaite, kaksi ensiapulaukkua, ilmalastasarjoja, sidontatarvikelaatikko, paarit, liikenteenohjausvarustus, vesivahinkotorjuntavälineitä, kuivasukelluspuku, tulensuojapukuja, täydelliset sammutusvarusteet kahdelle ja neljät paineilmalaitteet. Kuten huomataan, auton varustus oli tarkoitettu monenlaisiin onnettomuus- ja avunantotilanteisiin.

Kaluston jatkuva parantaminen oli tunnusomaista muutoinkin 1970-luvulle: sähköisellä käynnistyksellä varustettu Esa 30-ruisku, kuivasukelluspuku ja siihen lisävarusteet, lyhytaalto- eli la-puhelin pelastusautoon, Scanian käytetty alusta säiliöauton rakentamista varten, Esa-ruiskuun tela-alusta…

Yksi syy la-kaluston hankkimiseen oli mukana olo Operaatio Lumihiutaleessa. Lumihiutale oli eri tahojen yhteinen liikenneturvallisuusprojekti. La-puhelimella voitiin olla yhteydessä muihinkin kuin palokunnallisiin yksiköihin. Langattoman viestinnän kehitys oli silloin vielä alkuvaiheissaan. Lumihiutalepäivystys alkoi joulu- Kemikalio-onnettomuuksien suojapuku Hannu Lehdon päällä harjoituksissa Padasjoella. aatonaattona hyvissä ajoin joululiikenteen alkaessa vilkastua. Päivystys jatkui jouluaattona alkuiltapäivään ja uudelleen paluuliikenteen alkaessa. Keskus-VPK:n vastuulla oli 3-tien osuus Hyvinkään eteläisestä liittymästä Keimolaan.