1980- ja 1990-luvut

Kunnan pelastuslaitosta kehitetään

Nurmijärvi sai Ossi Suomisen jäätyä eläkkeelle huhtikuussa 1979 uuden palopäällikön, 34-vuotiaan Rainer Koivulan. Koivulan nimitystä, kuten yllättävää kyllä lähes aina palopäälliköitä nimitettäessä, sitä pidettiin poliittisena. Miten puoluepolitiikka ja tulipalojen sammuttaminen kuuluvat yhteen? Vapaapalokuntien lähtökohta oli alusta lähtien toinen, eikä niissä puhuttu tai tehty politiikkaa. Aloittaessaan työt Loviisasta Nurmijärvelle tullut Koivula piti palotoimen kehittämisen suurena esteenä tilakysymystä; siitä oli vuosia puhuttu ja josta tultiin vielä puhumaan vuosia, mutta tuolloin uusi asema oli jo näköpiirissä. Mielenkiintoista oli havaita kunnan pelastustoimen palopäällikön sanovan, että ”VPK on hyvä homma”. Lehtihaastattelussa Koivula korosti, ettei yksikään kunta tule toimeen ilman sopimuspalokuntia, eikä vakinaisen palokunnan kehittäminen tee sopimuspalokuntia tarpeettomiksi.

Sopimusten sisällöstä puhuttiin kiivaastikin

Vapaapalokuntien tehtävistä ja varustamisesta sekä asemasta suhteessa kunnan pelastustoimeen säädettiin sammutussopimuksissa. Tästä seuraa nimitys sopimuspalokunnat, jota Nurmijärvellä käytetään kolmesta vapaapalokunnasta ja yhdestä tehdaspalokunnasta. 1980- luvun alussa sopimuksista käytiin vilkasta keskustelua, eikä sopimusten solmiminen sujunut helposti. Metsäkylän VPK:n ja kunnan sopimus syntyi viimeisenä. Sopimukseen sisältyi kunnan kustannuksella tapahtuva suppea miehitys Metsäkylän paloasemalla. Sopimusta edelsi kiivassävyinen keskustelu suhteiden perusteista. Kunnan palo- ja pelastustoimen kehittämissuunnitelmaan sopimuspalokunnat saivat ehdotuksen omaa toimintaansa koskevaksi osaksi. Lääninhallitukselle antamassaan selvityksessä Nurmijärven kunnanhallitus kertoi pyrkineensä lisäämään vapaaehtoisten palokuntien taloudellista tukea. Kunnanhallitus teki myös päätöksen, että alle 18-vuotiaita ei käytetä sammutustöissä. 1980-luvun alussa Nurmijärvellä keskusteltiin mahdollisuudesta käyttää palomiehiä toisen ambulanssin miehistönä. Sitäkin yleisimmin käytössä olevaa järjestelyä tutkittiin, että sairasauto kuuluisi pelastuslaitoksen organisaatioon. Silloin päädyttiin nykyiseen käytäntöön, että sairasauto kulkee terveyskeskuksen alaisuudessa.

Läänin heikoin paloasema

Nurmijärven palotoimen vaikein ongelma oli paloasema. Väliaikaistiloissa oli toimittu jo pitkään. Palolautakunta oli esittänyt uuden aseman rakentamista useaan kertaan, mutta hanke tyssäsi aina johonkin. Ajateltiin, että jospa sittenkin pärjätään vielä muutama vuosi. Paloaseman heikoista olosuhteista oli puhuttu kymmenen vuotta erittäin aktiivisesti. Suunnitelmia paremmasta kyllä oli, mutta kunnan menot tahtoivat kroonisesti olla tuloja suuremmat. Talouden tasapainottamiseen käytettiin vuodesta toiseen uuden paloaseman rakentamista. Vuonna 1981 työsuojelupiirin päällikkö Jukka Lehtisalo kiinnitti huomiota paloaseman kuntoon. Hänen mukaansa tilat eivät täytä työturvallisuuslain vaatimuksia. Työntekijöiden tiloja lämmitetään tilapäislämmittimillä ja liian kylmä oli autoillakin. Paikallislehti Nurmijärven Sanomat kirjoitti syksyllä 1980 palotoimen asioista. Siinä vaadittiin uusia tiloja ja uutta kalustoa sekä yksimielisyyttä kunnan palokuntaväen kesken. Lehti myös muistutti, että ”perinteisesti Nurmijärvellä on vapaapalokunnilla ollut vahva asema ja ne ovat aktiivisella ja uhrautuvalla harrastajajoukollaan muodostaneet keskeisen osan palo- ja pelastustoimeamme.” Lehden pilapiirtäjä Macce kuvasi tilannetta, jossa paloauto ei mahdu talliin ja palopäällikkö ehdottaa, että ”tyhjennetään ne renkaat taas”, jolloin auto laskeutuisi matalammalle ja ilmeisesti olisi mahtunut talliin. Merkittävä tapahtuma, ehkä käänteen tekeväkin oli Uudenmaan läänin pelastustarkastaja Heikki Paajasen huhtikuussa 1982 Nurmijärvellä tekemä tarkastus. Paajanen lausui sittemmin paljon julkisuutta ja varmasti pitkään muistettavat sanat, että Nurmijärven paloasema on ”läänin heikoin”. Vain Hanko kilpaili samassa sarjassa. Tarkastaja piti Nurmijärven palo- ja pelastustoimen pahimpana puutteena toimitilakysymystä ja siinä tulisi ryhtyä pikaisiin toimenpiteisiin. Puutteita hän näki lisäksi virka-ajan ulkopuolisessa valmiudessa ja kaluston ajanmukaisuudessa. Hän tutustui myös Keskus-VPK:hon, jonka tiloja ja kalustoa hän piti hyvinä. VPK toimi siihen aikaan Einolan peltihalleissa, nykyisen Järvitien paikkeilla, ja kunnan pelastuslaitos pörssitalossa Pratikankujalla. Paajasen käynti vauhditti paloaseman rakennushankkeen käsittelyä, sillä jo seuraavana vuonna oli esillä kolme vaihtoehtoa sijoituspaikaksi: Alhonniittu, Ihantolan alue tai keskustassa Perloksen muovitehtaan vieressä Rajamäen tien varrella. Palolautakunta esitti kunnan vuoden 1984 talousarvioon määrärahaa paloaseman rakentamiseen. Silloisen paloaseman tilat olivat myös työsuojelullinen ongelma. Uuden paloaseman rakentamista oli siirretty eteenpäin ainakin kaksikymmentä vuotta.  Tonttikysymys oli ratkaistu jo vuoden 1981 puolella kunnan ja seurakunnan vaihtaessa tiluksia siten, että paloasemalle saatiin rakennuspaikka Helsingintien varteen Perloksen naapuriin. Palopäällikkö Rainer Koivula piti tonttia liikenteellisesti hyvänä, mutta ahtaana. Laajennusvaraa ei ole. VPK:n kannalta kaikki oli nyt uuden paloaseman varassa, sillä lisätilaa Einolan tilapäisille talleille ei saatu Einolasta vapautuneesta kunnan varastosta.  Vielä muutaman kerran paloaseman rakentamista oli esitettävä, sillä sen avulla – siis jättämällä se ”vielä tänä vuonna” rakentamatta – tasapainotettiin monen vuoden budjettia. Vihdoin vuoden 1987 alussa kunnanhallituksen esityksen vastaisesti ja kunnanvaltuustossa äänestyksen jälkeen päätettiin aloittaa paloaseman rakentaminen. Kunnanhallitus oli esittänyt jälleen, että Palojoen koulun rakentamiseen otettaisiin rahat paloaseman määrärahoista. Lisäksi palotointa ärsytti suunnitteilla olevien paloaseman tilojen supistaminen, joka kulki ajallisen siirtämisen rinnalla. Uuden paloaseman rakentaminen alkoi vihdoin syksyllä 1987 ja vuoden 1989 alussa asema otettiin käyttöön. Kun edellistä asemaa oli sanottu läänin heikoimmaksi, tätä kutsuttiin jo läänin parhaaksi.

Hälytykset Keravan kautta

Vuoden 1983 uudistuksiin kuului Nurmijärven palohälytysten siirtyminen Keravan aluehälytyskeskuksen kautta kulkeviksi. Samalla hälytysnumeroksi vaihtui 000. Vanha numero oli 204 000, joka edelleen oli käytössä. Siihen vastattiin paloasemalla – silloin, kun miehet eivät olleet hälytystehtävässä. Alkukuukausina esiintyi paljon ongelmia. Hälytys navettapaloon Perttulaan maaliskuussa 1983 oli huono esimerkki. Melkein kaikki, mikä voi mennä pieleen, myös meni. Hälytysyhteys Nurmijärven paloasemalle ei toiminut. Kunnan sammutusauto ja palopäällikkö Rainer Koivula johtoautolla olivat menossa Rajamäelle sammuttamaan nokipaloa. Palopäällikkö sai autoon hälytyksen navettapalosta ja hän lähti sinne yrittäen matkalla hälyttää muita yksiköitä siinä kuitenkaan onnistumatta. Sen sijaan ’pillit päällä’ Perttulaa ja Uotilaa kohden ajanut palopäällikkö herätti Kirkonkylässä pelastuslaitoksen vapaavuorolaisten, Keskus-VPK palomiesten sekä työpaikallaan erään Perttulan VPK:n palomiehen huomion ja nämä erinäisten vaiheiden jälkeen lähtivät kohden palopaikkaa. Kuulohavainnon perusteella asemalle kiirehtineet vapaavuorolaiset suorittivat käsipelillä hälytyksen eli soittivat sireeniä. Uotilassa oli kunnan palopäällikkö ryhtynyt ensin yksin ja vähän myöhemmin Perttulan VPK:n sammutusauton palopaikalle ajaneen vapaapalokuntalaisen sekä parin poliisimiehen auttaman sammutustöihin. Mikä häpeällisintä, lehdistö oli paikalla jo ennen sammutustöiden alkamista. Koivulan tarkoitus oli tehdä ”täyshälytys” navettapalon vuoksi. Itse asia eli palon sammuttaminen sujui kyllä tällä kerralla onnekkaasti, sillä palo saatiin rajoittumaan pieneen tilaan ja navetta säästyi.  Paikallislehden pääkirjoituksessa todettiin uuden hälytysjärjestelmän epäonnistuneen heti ”ensimmäisen vakavamman tulipalon kohdalla”. Palotoimen asioissa oltiin silloin sekä sammutussopimusten että aluehälytyskeskukseen siirtymisen vuoksi varpaillaan ja keskustelua syntyi herkästi.

Hälytysjärjestelmää syytettiin epäonnistumisista

”Palokunnan tuloa paikalle voisi kuvata jopa koomiseksi, ellei kysymys olisi niin vakavasta asiasta kuin tulipalosta”, kirjoitti Nurmijärven Sanomat. Oli ilmeistä, että aluehälytyskeskuksen valmisteluissa hidasteltiin. Se puolestaan saattoi johtua varovaisuudesta tai jopa lievästä vastustuksesta muutosta kohtaan. Toisaalta kuntien yhteistoiminta lisääntyi voimakkaasti juuri 1980-luvun alusta lähtien. Tarvittiin uutta, aikaisempaa kalliimpaa kalustoa, esimerkiksi tikasautoa, jonka hankkiminen oli järkevää useamman kunnan yhteistyönä. Erityiskaluston tarve tulee vastaan kohtalaisen harvoin, joten kyse on välttämättömästä, mutta harvoin tarvittavasta.  Nurmijärvellä uudenlaista ja uutta kalustoa hankkivat pitkään vapaapalokunnat. Näin hankittiin ensimmäinen pelastusauto, ensimmäinen säiliöauto ja ensimmäinen tikasautokin, pienemmästä kalustosta puhumattakaan. Osa autoista hankittiin käytettyinä mahdollisimman halvalla ja rakennettiin käyttökuntoon talkoilla. Tukea saatiin kunnan, palosuojelurahaston ja yritysten kautta. Ensimmäisen ”kunnan alueella toimivan” tikasauton lahjoitti Metsäkylän VPK:lle vuonna 1979 toimintaansa lopetellut Klaukkalan Vesihuolto Oy. Ilmaisu ”kunnan alueella toimiva” on kunnan ja VPK:n käymästä lehtikeskustelusta, jossa kunnan palopäällikkö oli käyttänyt ilmaisua ”kunnan ensimmäinen” tikaspaloauto. Metsäkylän VPK:n puheenjohtaja, liikennöitsijä Veli Suominen puolestaan käytti tuota ilmaisua ”kunnan alueella toimiva”, mikä tietysti olikin tarkempi ilmaus, koska auto ei ollut kunnan.

60-vuotisjuhlat vuonna 1985

Nurmijärven Keskus V.P.K:n 60-vuotisjuhlaa vietettiin 30. elokuuta 1985. Juhlassa kuultiin Viljo Penttilän katsaus palokunnan historiaan ja Teollisuusvakuutuksen Matti Sivénin juhlapuhe. Matti Kuorikoski kirjoitti onnittelurunon ”Palopilli soi”. Ohjelmassa oli myös paraati ja kalustoesittely. Siven sanoi paloturvallisuuden olevan meidän jokaisen asian. Hän kiteytti vastuun sanoihin: pelasta, sammuta, hälytä, rajoita ja opasta. ”Omalla valppaudellamme, tahdolla, ja halulla auttaa lähimmäistämme tuemme jokaisen turvallista elämää.” Viljo Penttilä kertoi erityisesti palokunnan perustamisen ajan palontorjunnasta sekä toi esiin teknisen kehityksen hevosrattaista, käsiruiskuista ja kynttilälyhdyistä tehoruiskuihin ja halogeenivaloihin. Matti Kuorikoski kirjoitti runossaan muun muassa:  ”Palokuntalaista aina tarvitaan, vaikuttaahan emme voi vaikk salamaan. Mutta mitä harvemmin palopilli soi, onnellinen ihminen silloin olla voi.”